Kirjeitä tuulimyllyn juurelta – Osa 1

3.9.2020

Toivo edellyttää tekoja

Miksi tieto ei näytä ilmastoasioissa muuttuvan toiminnaksi? Miksi ihmiset päinvastoin toimivat vastoin omaa parempaa tietoaan? Professori Risto Saarinen pohtii tätä paradoksia kirjassaan (Oppi toivosta, Gaudeamus 2020). Jo Aristoteles puhui akrasiasta, luonteemme heikkoudesta. Ihminen tietää kirkkaasti, mikä on yleisellä tasolla oikein, mutta ei sovella tietoa toimintaansa tosipaikan tullen. Kasvissyönti tuntuu tärkeältä, mutta kauha työntyy kebablastujen alle lounaslinjastolla. Ilmastonmuutoksen kohdalla valintoja hankaloittaa vielä se, että kaikkialle tunkeutunut markkinatalous usein suosittelee päinvastaista kuin maapallolle olisi hyväksi. Tukee eräänlaista väärää tietoa siis.

Risto Saarisen mukaan olisi hyödyllistä lähestyä asiaa filosofi Immanuel Kantin järjen kaanoniin tukeutuen. Sen ensimmäinen kysymys on: ”mitä voin tietää?”. Ilmastokysymyksessä tämä kohta on helppo ruksata, sillä tiede perustelee vastaansanomattomasti toimien välttämättömyyden ja kiireellisyyden. Toinen Kantin kysymyksistä on kinkkisempi: ”mitä minun tulee tehdä?”. Ilmastonmuutoskeskustelu on Saarisen mukaan pohjimmiltaan keskustelua tulevaisuudesta, siihen ladatuista toiveista ja toivosta. Kantia seuraten vastaus kysymykseen on tyly ja kirkas. Sinulla on oikeus toivoa vain, jos olet selvillä asioista ja teet parhaasi tämän tiedon valossa. Oikeutettu toivo ei siis synny vihertävän tulevaisuuden mindmappeja porukalla väritellen. Meidän täytyy heti ja ensin ryhtyä tekemään asioita. Ilmastokriisin tapauksessa alkaa vähentämään hiilidioksidipäästöjä. Vasta se antaa meille oikeuden toivoa. Eivät siis puheet hiilineutraalista Suomesta vuonna 2035.

Tätä toivoa Saarinen näkee ympärillään monissa nuorissa, jotka pyöräilevät ja syövät kasviksia voidakseen sanoa, että näin toimien he ansaitsevat toiveikkuuden myös yleisemmällä tasolla. Tietämiseen ja toimintaan keskittyminen ehkäisee akrasiaa, sillä se karsii pois vetelän toivoskelun, josta on nähdäkseni tullut yksi ilmastotaistelun ongelmista. Saarisen mukaan tekeminen on ilmastoahdistukseenkin toimivampi konsti kuin nyt muodissa oleva tapa synnyttää katteetonta toivoa, jonka uskotaan olevan ainoa tapa estää ihmisten lamaantuminen. Tekeminen on siis eräänlaista toimintaterapiaa ahdistavassa ajassa. Meidän ei tarvitse asetella ensin päämääriä vaan toimia oikein. Ei toivoa hallituksen, Trumpin tai suuryhtiöiden muuttuvan. Tehdä itse.