Kirjeitä tuulimyllyn juurelta – Osa 2

8.9.2020

Katso silmiin ja kuuntele

”Aina meitä syyllistetään.” ”Ei meillä ole varaa tällaiseen.” ”Ei tämä nyt vain ole mahdollista.”

Niin monta näkökulmaa ja ihmistä. Niin monta huolta ja toivetta. Niin monta hyvää tarkoitusta ja pettymystä. Niin paljon jo natisevia rakenteita – niin paljon mahdollisia tulevaisuuksia. Miten löytää yhteinen hyvä?

On helppoa syyllistää, vinoilla ja kritisoida. On myös helppoa ideoida, visioida ja unelmoida. Mutta kuka vie kauniin tulevaisuuskuvin kirjaillut strategiat rakenteisiin – ja mitä ne edes ovat? Onko rakenteiden ravistelija yksittäinen nuori, joka nousee barrikadeille, kun vegaanista ruokaa ei enää saakaan lukiolla? Vai se vanhempi, joka näkee lapsensa ahdistuksen, ja viestittää siitä toistuvasti päättäjille? Vai kuitenkin maanviljelijä, joka löytää hiiliviisaan viljelyn salat? Oli kyseessä sitten päästöjen tai syrjäytyneisyyden vähentäminen, me emme pääse tuloksiin, jos emme pysähdy ensin kuuntelemaan sekä itseämme että toisiamme ja tartu lopulta sisukkaasti niihin kohtiin, joissa muutosvauhti pysähtyy.

Voisimmepa jokaisessa kaupungissa, sivistys- ja kulttuuripalveluissa, koulussa, luokassa ja perheessä vastata kriisiin sen vaatimalla tavalla: kokoontua yhteen, kerätä näkökulmia eri tahoilta ja rakentaa yhdessä hyvinvointia – varastamatta sitä tulevilta sukupolvilta. Missä ovat nämä kompromissien ja kokemusten sulattamot, joista yhteiset ratkaisut löytyvät? Nyt ekologinen velkamme kasvaa päivä päivältä lukemiin, mistä takaisinmaksu on jatkuvasti vaikeampaa ja kalliimpaa. Emme voi päästää enempää päästöjä mitä sidomme tai kuluttaa enemmän kuin planeettamme tarjoaa. Maalaisjärkeä, mutta vaatii toteutuakseen jokaisen perustarpeiden tyydyttämisen ja näkökulman kuuntelemisen.

Jotta ilmasto- ja kestävyyskriisi voitaisiin ratkaista, on kyse siis jostain hyvin henkilökohtaisesta: meidän täytyy ensin uskaltaa avata itseämme: mitä tunnemme ja mihin todella haluamme pyrkiä? Avaamalla arvoja toisillemme kuljemme kohti moninäkökulmaista ja sitä kautta sitoutuneempaa tekemistä. Haluamme kaikki varmasti paremman maailman, mutta vain kuuntelemalla toisiamme löydämme yhteisen tien. Emme halua kasvottomia organisaatioita, joissa ihminen ei ole enää toiselle ihminen, vaan pelkkä nimikoitu lenkki vaikutusketjussa. Aidossa yhteisössä voimme nähdä rakenteiden läpi ja välinpitämättömyyden lasikatto voikin paljastua esimerkiksi tiedon ja menetelmien puutteeksi tai jopa peloksi. Etenemisen jarrut poistuvat lopulta kärsivällisellä rakenteiden nakertamisella – eli silmiin katsomisella ja kuuntelemisella.

Rakenteet ovat ihmisiä – ihmiset ymmärtävät – rakenteet muuttuvat.