Kirjeitä tuulimyllyn juurelta – Osa 4

15.9.2020

Kun ilmastokriisin seuraukset alkavat realisoitua arkielämässämme tarpeeksi selvästi, ihmiset alkavat toimia. Eikö vain?

Ihminen on sopeutuvainen otus. Se on ollut historian saatossa lajimme menestyksen salaisuus. Me muokkaamme toimintaamme, keksimme keinot, katsomme toisin. Tuossa mainiossa kyvyssä voi valitettavasti olla myös ihmisten tuhon siemen.

David Roberts varoittaa meitä VOX-lehdessä (7.7.20), että suurta ymmärryksen hetkeä ilmastonmuutoksen suhteen ei mahdollisesti koskaan tulekaan. Ehkä tilanteen kriisiytyminen ei ikinä ole tarpeeksi nopeaa ja dramaattista, että se herättäisi meidät toimintaan. Ihminen tekee nimittäin havaintoja oman elämänkulkunsa puitteissa. Me aloitamme luonnonympäristön ja säätilojen tarkastelun tietystä itse valitusta pisteestä, huomioimatta edellisten sukupolvien aikana tapahtuneita muutoksia.

Muutokset tuntuvat meistä aina suhteellisen pieniltä, vaikka ne ovat jo vuosisadan periodilla olleet valtavia. Normalisoimme tilanteen, sopeudumme siihen. Saatamme aktivoitua toimimaan, mutta usein selvitäksemme seurauksen, emme syyn, kanssa. Punkista meille tulee mieleen rokote, ei ihmisen toimien muuttama luonnonympäristö.

Mieleen nousee hakematta kolme uutispoimintaa menneeltä viikolta. Torstaina julkistetussa WWF:n raportissa todettiin selkärankaisten villieläinten populaatioiden vähentyneen 68 % viimeisten 50 vuoden aikana. Luonnon mittakaavassa ajanjakso on naurettavan lyhyt, ihmiselle nähtävästi liian pitkä. Tieto ei nimittäin nostanut hätähuutoja. Itse asiassa se ei mahtunut edes pääuutislähetykseen.

Helsingin Sanomat uutisoi seuraavana päivänä, että vuosina 1961–2010 Suomen talvet ovat lämmenneet 2–3 astetta. Tästä eteenpäin eteläiselle puoliskolle Suomea voidaan odottaa vetisiä talvikausia. Tuloksena 10 lukijakommenttia, joissa pulpahteli lähinnä tyytyväisyys moderneista lumettomista talvista. Lämmityskuluissa kuulemma säästetään.

Yhdysvalloissa San Franciscossa ihmiset olivat noita kommentteja kirjoitettaessa heränneet jo uuteen aamuun hekin. Täysin oranssin taivaan alla, joka johtui Kaliforniaa piinaavista historiallisen suurista maastopaloista. YLE:n jutussa taivasta kuvattiin niin synkäksi, että aamu tuntui yöltä. Monien mielestä ahdistavaa näkymää lisäsi se, että osassa alueita taivaalta tippui tuhkaa. Jos tulessa oleva taivas ei herätä meitä ilmastonmuutokseen, ei sitä tee mikään, kysyi sikäläinen Youtube-vaikuttaja Zack Kornfeld tviitissään.

Olisiko meidän jo aika tarttua asioiden syihin?